Mies oli aikoinaan keksinyt hyvän idean. Vuokrataan kahdestaan mökin yhdeksi viikonlopuksi. Tässä olen sitten järjestänyt lapsenvahteja mun kolmelle isommille lapsille. Teinari menee mun äidille, Eskarilainen mummilaan ja Tyttö omaan mummilaan. Oltiin vielä sovittu miehen kanssa, että hän kysyy omilta vanhemmilta, josko Vauva voisi mennä heille. Ja että perjantaina ennen lähtöä hän vie lapset hoitoon, kun itse olen töissä ja mies vapaalla. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Paitsi että mies oli unohtanut kysyä omilta vanhemmilta jos Vauva voi mennä sinne. Ja unohtanut tyystin, että oltiin sovittu että hän kuskaa lapsia. Ja perusjuntin vaimo taas skitsoilee tästä kaikesta.

Olen huomannut, että olen irvikuva itsestäni mieheni seurassa. Koko ajan pelko perseessä, että mitä seuraavaksi tulee eteen, mitä mun pitää fiksata. Olen koko ajan kiukkunen, koska kaikki energia menee siihen, että hermoilen eteen tulevista ongelmista (kuten unohtunut lapsenvahti ja unohtunut lupaus lasten kuskaamisesta), niiden ratkomista ja omien suunnitelmien muutoksesta. Siitä, että vastuu on mun, ihan kaikissa asioissa. Se on ärsyttävää, koska mä en halua olla kärttynen akka, joka kiukuttelee kaikista asioista. Lopuksi se pieni asia saa mun hermot pettämään, ja mies on kuin kysymysmerkki, että mitä mä nyt räyhään siitä, että unohtui laittaa tiskikoneen päälle. Mutta kun ennen sitä on unohdettu tyhjentää sitä konetta, täyttää sitä, on unohdettu viedä ulkovaatteet tarhaan ja vaikka mitä, mistä olen vaan purrut hammasta, enkä sanonut mitään.

Jotain positiivista myös. Mies on kipeenä, mutta suostui olla lasten kanssa eilen, kun Eskarilainen meni jalkapallotreeneihin. Eli ei se aina ole niin kamala, ja onhan siinäkin ihmisessä paljon hyvää. Nyt vaan jännitän, jos vauva pääsee miehen vanhemmille hoitoon, koska mä en halua olla mökillä, missä ei ole juoksevaa vettä vauvan kanssa. Ärsyttää, se miehen vanhempien asenne. Aina on kamalan kiire ja paljon tekemistä, töitä ja muuta hommaa. Ja varmasti onkin, töissäkäyviä ihmisiä molemmat, mutta luulisi että ne olisi kiinnostuneita omista lastenlapsista. Äitini auttoi mua niin paljon, kun olin yksin vanhimman pojan kanssa, ja kävin vuorotyössä, vaikka hänkin oli töissä. Nyt hän alkaa olla jo vanha, mutta silti auttaa tarpeen tullen, kunhan ajanjaksot eivät ole pitkiä. Mutta hän soittaa ja kyselee lapsista, ja tulee käymään jos ei ole nähnyt lastenlapset vähään aikaan. Eskarilaisen isovanhemmat käyvät myös töissä, mutta silti niille riittää aina aikaa omille lastenlapsille, ja he haluavat tavata heitä. Hekin soittelevat ja ottavat mielellään Eskarilaista viikonlopuksi, muuten tulee ikävä. Tytön isovanhemmat ovat just päässeet eläkkeelle, mutta koko ajan suhde heihin on ollut hyvä ja läheinen, ja Tyttö käy siellä ainakin kerran kuussa. Miehen vanhemmat ovat nähneet vauvaa ehkä neljä kertaa. Ei ne soittele ja kysele vointia, pituutta ja painoa. En tarkoita, että aina pitää olla valmiina hoitamaan lapsia, siitä ei ole kyse. Minä en ole ikinä tottunut siihen, että voi mennä miten haluaa ilman lapsia, vaan lapset kulkevat aika paljon mukana. Jos lastenhoiti ei onnistu, ymmärrän täysin, jokaisella on omia asioita. Mutta se, että ei olla kiinnostuneita, se häiritsee. Toivoisin, että jonain päivänä minäkin voin antaa sen hyvän eteenpäin omille lapsille mitä itse olen saanut, eli auttaa heidän lastensa hoidossa. Minulla oli itse läheiset välit mun isovanhempiin, jotka auttoivat äitiä kun olin pieni. Äiti on auttanut minua mun lasten kanssa. Minä haluan antaa sitä mun lapsenlapsille, koska totuus on, että yleensä on enemmän aikaa lastenlapsille, kuin omille lapsille. Pitää käydä töissä, pitää viedä harrastuksiin, pitää niin paljon pakollista. Silloin on hyvä, että on isovanhemmat olemassa, mitkä antavat tukea ja turvaa, lämpöä ja rakkautta lapsille.

Hammasta kiristellen olen yrittänyt saada perhe-elämän toimimaan. Eilen pimahdin.

Olen ensi viikolla menossa takaisin töihin. Olen kertonut asiasta miljoona kertaa miehelle. Olen näyttänyt kalenterista ja olen työntänyt tarhalistat miehen nenän alle. Selittänyt milloin kukin vie ja hakee lapset tarhasta. Eilen mies muisti kertoa, että hänen pitäisi kuulemma mennä perjantaina iltavuoroon. Totesin, ettei vuoronvaihto onnistu, koska minähän menen myös töihin, ja mies hakee lapset tarhasta. Jonka jälkeen mun niskaan jälleen kerran kaadetaan se sama paska, eli vuoro on jo vaihdettu, ja nyt sitä ei voi perua, ja enkö nyt ihan oikeesti kerkeisi hakemaan lapset, mies ottaa lopputilin, hän saa kenkää jne. Loputon litania. Päivä meni sitten siihen, että kaivoin kukkapenkkiä ja itkin. Totesin miehelle, että tämä oli nyt tässä. Hän voi tehdä mitä huvittaa, mennä minne haluaa, minä hoidan ne lapset, eikä hänen tarvitse välittää. Enää koskaan, ikinä. Olen väsynyt siihen, että hän aina auttaa minua, kun tyhjentää tiskikoneen tai imuroi. Olen väsynyt siihen, että aina kun sovitaan jotain, hän voi perua, ja minä järjestän aikataulut uusiksi. Mielummin teen sen sitten näin heti alusta, enkä luota siihen että saan häneltä apua.

Mies lupasi että parantaa tapansa. Mihin en usko. Olen liian monta kertaa kuullut samat asiat. Ei siitä mitään tuu.

Pitääkö uusioperheessä määritellä kenen lapset ovat? Mitä ilmeisemmin kyllä. Meillä se menee niin, että minä maksan minun lasteni kulut, puoliksi meidän lapsen kulut ja mies maksaa omien lastensa kulut. Mies on siis etävenhempi. Tässä minulla ei ole mitään vastaanpanemista, mutta onhan se hieman hankalaa yrittää laskea vedenkulutusta, eli kuinka paljon vesilaskusta on minun ja lapseni kuluttama vesi, ja mikä on se puolisko vauvan kuluttamasta vedestä. Kuinka usein miehen pitää ostaa pyykkipulveria, ja mikä on hänen osuus voipaketista? Kuulostaa hölmöltä, tiedän, mutta siihen on syy.

Alussa minä iloisesti kävin kaupassa, ja ostin kaikille ruokaa, maitoa, voita, juustoa, pesupulveria ja vessapaperia. Aina silloin tällöin kävin miehen kanssa kaupassa, ja lappasin hänen ostoskärryihin ne samat tavarat. Mies nosti tavarat pois, leipä oli liian kallista, juustopaketti liian iso, ja pitikö niitä voipaketteja olla 2? Pihvipaketin hän vaihtoi lihapulliin ja mausteet katosivat takaisin hyllylle. Tiedän, ettei hänkään ui rahoissa, mutta oliko se nyt oikeasti niin, että minä ostan kaikille kassleria mun aikuisopintorahalla, kun mies ostaa paketin jauhelihapullia palkallaan? Aloin siis vaatimaan miehen käymään kaupassa aina kun hänen lapsensa tuli meille. Ja hänen piti myös ostaa ne makaroonit, sen hän sai katkeraasti huomata kun yhtenä kauniina lauantaipäivänä niitä ei ollutkaan, kun ruokaa piti tehdä. Ja jos hänen lapsensa haluaa muuta leivän päälle kun leivänmuruja, niin niitäkin piti ostaa ihan itse. Väsyin siihen, että mies oletti, että ainahan täällä on jotain syömistä ja hänen lapsien ruoat ei paljoa maksa. Mutta kyllä se minulle tuli kalliiksi, kun vielä piti kustantaa hänen lapsien sampoot, ruoat, vessapaperit, maidot, makkarat, juustot, leivät ja makaroonit.

Olen monesti yrittänyt ehdottaa, että hän voisi maksaa minun tililleni ruokarahaa, niin voin kyllä käydä kaupassa, koska olen kotona vauvan kanssa. Se ei käynyt. Olen lopulta ehdottanut erilliset voipaketit, vessapaperit, leipäpaketit ja maitotölkit. Lapsellista, sanoi mies. Lopulta pinna paloi totaalisesti, kun hän iltavuoron jälkeen haki lapsensa tänne, eikä ollut mitään ruokaa tuonut heille. Totesin, että herra on ystävällinen ja hankkii sen leivän lapsille, jos hän ajatteli että lapset syövät iltapalaa ja aamupalaa, ennen kun lähtevät mummilaan. Olim siinä vaiheessa se paha ihminen, koska vaadin häntä ajamaan bensa-asemalle ostamaan kallista leipää. Totesin, että mun puolesta tehköön mitä haluaa, mutta mun leipiin EI KOSKETA! Ei sitä noin vain oleteta, että aina täällä jotain syömistä on. Periaateasia, en minäkään ole kovin rahoissaan.

Toinen kiistanaihe on lapset. Jos ydinperheessä lapset harrastavat, aikataulut tehdään sen mukaisesti että aina joku ehtii lapsia viedä. Mutta koska me ollaan uusioperhe, missä asuu vain minun ja yksi yhteinen lapsi, niin minä kuskaan omia lapsia. Mieluiten otan muutkin lapset mukaan, ettei mies rasitu. Olen joskus miettinyt, että on se etävanhemman olo aika luksusta. Elää perheessä, missä kustannukset ovat pieniä (koska tarvitsee vain maksaa oman kulutuksen), itse voi mennä minne haluaa milloin haluaa, koska lapsenvahtia ei tarvitse miettiä, onhan lapsilla äiti. Ja kun ne ei edes ole omia lapsia. Silloin tällöin keksitään jotain kivaa, mitä me vanhemmat voitaisiin yhdessä tehdä, jolloin minä hankin lapsenvahdit. Jos totean, etten millään nyt voi lähteä toiselle puolelle Suomea, koska mä en jaksa rasittaa jälleen kerran mummeja, kun lapset just oli siellä, olen ilonpilaaja, kun mies tässä nyt on keksinyt mahtavan idean, ja haluaa tällä tavalla panostaa parisuhteeseen.

Olin iltaopiskelija kun tapasin mieheni. Ilmoitin hänelle, kun muutettiin yhteen, että hänen tehtävä on sitten hoitaa ne lapset kun olen iltaisin koulussa. Ensimmäisen illan jälkeen mies sanoi sopimuksensa irti, hänhän ei enää hoida mun lapsia. Kuskasin parhaimmillaan lapset kahteen eri hoitopaikkaan, ennen kun pääsin kouluun, mikä muuten oli ihan eri paikkakunnalla, ja sama rumba takaisintulomatkalla. Sillä välin, mies makasi kotona horsma perseessä, ja pelasi tietokonetta. Hänen ei tarvitse siivota, kun eihän hän ole täällä sotkenut. Lapsethan on murustanut lattialle, ja kun ne on harjoitelleet leivän voitelemista, niin munhan ne voitahrat on pyyhittävä. Ja olikos sitä ruokaa missään?

Sitemmin hän on suostunut hoitamaan minun sekä meidän lapsia kun olen koulussa. Siis jos hänellä ei ole mitään muuta. Silloinkin hän mainostaa kovaan ääneen, kuinka hän auttaa minua. Hän myös auttaa minua kun imuroi 4 kertaa vuodessa. Hän auttaa minua myös silloin, kun vie omat pyykit pyykkikoriin, ja samalla nappaa vauvan housut mukaan. Hän on kovin avulias kun hän kantaa kauppakassit sisään autosta (mitä minä olen kantanut autoon vauva sylissä ja 3-vuotias kainalossa, koska 3-vuotias on vetänyt liinat kiinni kaupan ulkopuolella). Miksi se on auttamista, eikö se ole sellaista, mikä kuuluu normaaliin arkeen? Siis molempien arkeen.

Vähän aikaa sitten tein periaatepäätöksen. Minä en koske enää tiskeihin. Toki laitan oman lautasen tiskikoneeseen, jos siellä sattuu olemaan likaiset astiat. Mutta minä en huolehdi, että kone tyhjennetään, täytetään ja laitetaan päälle. Lopputulos on varsin kaoottinen, kun tiskit kasaantuvat ympäri keittiötä, niin ettei mahdu tekemään ruokaa (ja muutenkin kaikki pannut ja kattilat ovat likaiset, pitäisi kai aloittaa elävän ravinnon syömistä). Minä en enää komentele lapsiani tyhjentämään tiskokonetta, vaan herra on hyvä ja tekee sen itse, jos on sitä mieltä että lasten pitää sen tehdä.

Kohta alkaa työt taas. Saas nähdä, kuinka retuperällä asiat ovat sen jälkeen.

Ja etten nyt valittaisi liikaa, niin ainakin mies pitää huolen autoista, ja korjaa niitä. Tosin, onhan se sitä mieltä että mun pitää oppia vaihtamaan öljyt ja raitisilmasuodattimen itse. Totesin että sehän käy, vien auton vaan huoltoon, koska mulla ei ole aikaa tehdä sitä. Siis jos halutaan puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydälle.

Mun eskarilainen aloitti viime viikolla jalkapalloharrastuksen. Iso askel pienelle pojalle, jolla on kielellinen häiriö, ja joka lisäksi on kärsinyt koko elämänsä pahasta ummetuksesta. Eskarilainen ei aina pysy kärryillä kun sille puhuu, ja jos se ei ymmärrä, se kieltäytyy tyystin tekemästä koko homman. Ummetus taas... Se on ollut mun suuri murhe. Se ennätti mennä todella pahaksi, ennen kun päästiin hyvälle lääkärille, ja lääkäreillä ollaan rampattu vuosikaudet. Lopulta saatiin kunnolliset ohjeet ja tarkat neuvot, jonka avulla ollaan päästy jo siihen pisteeseen, että vatsa toimii pelkillä lääkkeillä, harvoin tarvitsee antaa enään peräruiskeita, ja Eskarilainen ei kakkaa housuihinsa (ohivuotoripulia) 10 kertaa vuorokaudessa. Eli mun ilo oli katossa, kun lapsi ei millään lailla erottunut joukosta, eli oli yhtä hörhö kuin kaikki muut, eikä se kakannu housuihinsa. Ensi viikolla on seuraavat treenit. Mistä siis olin ilmoittanut miehelleni. Ja hän soittaa kotimatkalla, että tiistaina hän menee katsomaan jonkun lafkan toimitiloja. Selitin jälleen kerran, ettei se käy, kun Eskarilaisella on ne falkapallotreenit. Mutta miehen mielestä hänen nyt täytyi sinne mennä. Hämmentyneenä kysyin, mikä juttu se nyt ihan oli. Mies selittää, että se on jonkun yrityksen kutsuilta, ja pääsee katsomaan yrityksen toimitiloja. Yritys on luonnollisesti autoalalla, ja toimitilat lähinnä varastoa.

Oliko se siis työasia, kysyin.
No, ei ollu. Tai ei se oikeastaan ole.
Mikä se sitten on, kysyin.
Emmä tiiä, mikä se on, oli vastaus.

Ilmoitin siis ettei mies voinut mennä, koska oli ne treenit, ja jonkun piti olla muitten lasten kanssa.

Ja siitähän se alkoi, mieletön älämölö siitä, että hän niin arvasi että tässä käy näin. Ollaan niin sodottuja, kun yksi (neljästä) lapsesta harrastaa jotain, ja hän ei ainakaan aio perua, ja... Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi paiskata luurin miehen korvaan, ennen kun olisin ruvennut kirkumaan puhelimeen kaikki ne samat asiat mitä olin eilen sanonut hänelle: että kun hän asuu yhdessä meidän kanssa, myös hänenkin on osallistuttava perheen arkeen, kuten viemään lasta harrastukseen tai olla muitten lasten kanssa, on tiskattava ja on laitettavaa ruokaa jne.

Tässä siis lyhyesti tapahtumasta. Tänään olen siis oppinut, että ihan sama kuka harrastaa ja mitä, minä sen lapsen vien harrastuksiin ja otan tietysti mukaan ne muut lapset. Minä myös hoidan kaikki kotityöt, tai jos haluan, että lapset tekevät oman osuutensa, myös minäkin tappelen heidän kanssa aiheesta. Mies pörrää siellä jossain taustalla, kahvikuppi kädessä, kävelee mun perässä kun nostan pyykit, laitan ruokaa, pyyhin pöytää tai imuroin, ja koko ajan sen suusta valuu sanoja autoista, moottoreista, kaasareista ja tiivisteistä. Jos ojennan tiskirätin miehelle, hän häviää kun pieru saharaan ulos tupakalle tai vaihtoehtoisesti sohvalle köllimään vauvan kanssa. Hän siis vahtii vauvaa, on avulias, kun mun ei tarvitse vauvaa hoitaa samalla. Jos yritän ehdottaa vaihtokauppaa, se ei käy, koska eihän hän osaa... Ja sitäpaitsi hän on ollut töissä koko päivän.

Mistä ihmeestä se idea on tullut, että naisen pitää hoitaa "kaiken!? Ja miksi ihmeessä me hoidetaan se?