Hammasta kiristellen olen yrittänyt saada perhe-elämän toimimaan. Eilen pimahdin.

Olen ensi viikolla menossa takaisin töihin. Olen kertonut asiasta miljoona kertaa miehelle. Olen näyttänyt kalenterista ja olen työntänyt tarhalistat miehen nenän alle. Selittänyt milloin kukin vie ja hakee lapset tarhasta. Eilen mies muisti kertoa, että hänen pitäisi kuulemma mennä perjantaina iltavuoroon. Totesin, ettei vuoronvaihto onnistu, koska minähän menen myös töihin, ja mies hakee lapset tarhasta. Jonka jälkeen mun niskaan jälleen kerran kaadetaan se sama paska, eli vuoro on jo vaihdettu, ja nyt sitä ei voi perua, ja enkö nyt ihan oikeesti kerkeisi hakemaan lapset, mies ottaa lopputilin, hän saa kenkää jne. Loputon litania. Päivä meni sitten siihen, että kaivoin kukkapenkkiä ja itkin. Totesin miehelle, että tämä oli nyt tässä. Hän voi tehdä mitä huvittaa, mennä minne haluaa, minä hoidan ne lapset, eikä hänen tarvitse välittää. Enää koskaan, ikinä. Olen väsynyt siihen, että hän aina auttaa minua, kun tyhjentää tiskikoneen tai imuroi. Olen väsynyt siihen, että aina kun sovitaan jotain, hän voi perua, ja minä järjestän aikataulut uusiksi. Mielummin teen sen sitten näin heti alusta, enkä luota siihen että saan häneltä apua.

Mies lupasi että parantaa tapansa. Mihin en usko. Olen liian monta kertaa kuullut samat asiat. Ei siitä mitään tuu.