Mun eskarilainen aloitti viime viikolla jalkapalloharrastuksen. Iso askel pienelle pojalle, jolla on kielellinen häiriö, ja joka lisäksi on kärsinyt koko elämänsä pahasta ummetuksesta. Eskarilainen ei aina pysy kärryillä kun sille puhuu, ja jos se ei ymmärrä, se kieltäytyy tyystin tekemästä koko homman. Ummetus taas... Se on ollut mun suuri murhe. Se ennätti mennä todella pahaksi, ennen kun päästiin hyvälle lääkärille, ja lääkäreillä ollaan rampattu vuosikaudet. Lopulta saatiin kunnolliset ohjeet ja tarkat neuvot, jonka avulla ollaan päästy jo siihen pisteeseen, että vatsa toimii pelkillä lääkkeillä, harvoin tarvitsee antaa enään peräruiskeita, ja Eskarilainen ei kakkaa housuihinsa (ohivuotoripulia) 10 kertaa vuorokaudessa. Eli mun ilo oli katossa, kun lapsi ei millään lailla erottunut joukosta, eli oli yhtä hörhö kuin kaikki muut, eikä se kakannu housuihinsa. Ensi viikolla on seuraavat treenit. Mistä siis olin ilmoittanut miehelleni. Ja hän soittaa kotimatkalla, että tiistaina hän menee katsomaan jonkun lafkan toimitiloja. Selitin jälleen kerran, ettei se käy, kun Eskarilaisella on ne falkapallotreenit. Mutta miehen mielestä hänen nyt täytyi sinne mennä. Hämmentyneenä kysyin, mikä juttu se nyt ihan oli. Mies selittää, että se on jonkun yrityksen kutsuilta, ja pääsee katsomaan yrityksen toimitiloja. Yritys on luonnollisesti autoalalla, ja toimitilat lähinnä varastoa.

Oliko se siis työasia, kysyin.
No, ei ollu. Tai ei se oikeastaan ole.
Mikä se sitten on, kysyin.
Emmä tiiä, mikä se on, oli vastaus.

Ilmoitin siis ettei mies voinut mennä, koska oli ne treenit, ja jonkun piti olla muitten lasten kanssa.

Ja siitähän se alkoi, mieletön älämölö siitä, että hän niin arvasi että tässä käy näin. Ollaan niin sodottuja, kun yksi (neljästä) lapsesta harrastaa jotain, ja hän ei ainakaan aio perua, ja... Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi paiskata luurin miehen korvaan, ennen kun olisin ruvennut kirkumaan puhelimeen kaikki ne samat asiat mitä olin eilen sanonut hänelle: että kun hän asuu yhdessä meidän kanssa, myös hänenkin on osallistuttava perheen arkeen, kuten viemään lasta harrastukseen tai olla muitten lasten kanssa, on tiskattava ja on laitettavaa ruokaa jne.

Tässä siis lyhyesti tapahtumasta. Tänään olen siis oppinut, että ihan sama kuka harrastaa ja mitä, minä sen lapsen vien harrastuksiin ja otan tietysti mukaan ne muut lapset. Minä myös hoidan kaikki kotityöt, tai jos haluan, että lapset tekevät oman osuutensa, myös minäkin tappelen heidän kanssa aiheesta. Mies pörrää siellä jossain taustalla, kahvikuppi kädessä, kävelee mun perässä kun nostan pyykit, laitan ruokaa, pyyhin pöytää tai imuroin, ja koko ajan sen suusta valuu sanoja autoista, moottoreista, kaasareista ja tiivisteistä. Jos ojennan tiskirätin miehelle, hän häviää kun pieru saharaan ulos tupakalle tai vaihtoehtoisesti sohvalle köllimään vauvan kanssa. Hän siis vahtii vauvaa, on avulias, kun mun ei tarvitse vauvaa hoitaa samalla. Jos yritän ehdottaa vaihtokauppaa, se ei käy, koska eihän hän osaa... Ja sitäpaitsi hän on ollut töissä koko päivän.

Mistä ihmeestä se idea on tullut, että naisen pitää hoitaa "kaiken!? Ja miksi ihmeessä me hoidetaan se?