Mies oli aikoinaan keksinyt hyvän idean. Vuokrataan kahdestaan mökin yhdeksi viikonlopuksi. Tässä olen sitten järjestänyt lapsenvahteja mun kolmelle isommille lapsille. Teinari menee mun äidille, Eskarilainen mummilaan ja Tyttö omaan mummilaan. Oltiin vielä sovittu miehen kanssa, että hän kysyy omilta vanhemmilta, josko Vauva voisi mennä heille. Ja että perjantaina ennen lähtöä hän vie lapset hoitoon, kun itse olen töissä ja mies vapaalla. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Paitsi että mies oli unohtanut kysyä omilta vanhemmilta jos Vauva voi mennä sinne. Ja unohtanut tyystin, että oltiin sovittu että hän kuskaa lapsia. Ja perusjuntin vaimo taas skitsoilee tästä kaikesta.

Olen huomannut, että olen irvikuva itsestäni mieheni seurassa. Koko ajan pelko perseessä, että mitä seuraavaksi tulee eteen, mitä mun pitää fiksata. Olen koko ajan kiukkunen, koska kaikki energia menee siihen, että hermoilen eteen tulevista ongelmista (kuten unohtunut lapsenvahti ja unohtunut lupaus lasten kuskaamisesta), niiden ratkomista ja omien suunnitelmien muutoksesta. Siitä, että vastuu on mun, ihan kaikissa asioissa. Se on ärsyttävää, koska mä en halua olla kärttynen akka, joka kiukuttelee kaikista asioista. Lopuksi se pieni asia saa mun hermot pettämään, ja mies on kuin kysymysmerkki, että mitä mä nyt räyhään siitä, että unohtui laittaa tiskikoneen päälle. Mutta kun ennen sitä on unohdettu tyhjentää sitä konetta, täyttää sitä, on unohdettu viedä ulkovaatteet tarhaan ja vaikka mitä, mistä olen vaan purrut hammasta, enkä sanonut mitään.

Jotain positiivista myös. Mies on kipeenä, mutta suostui olla lasten kanssa eilen, kun Eskarilainen meni jalkapallotreeneihin. Eli ei se aina ole niin kamala, ja onhan siinäkin ihmisessä paljon hyvää. Nyt vaan jännitän, jos vauva pääsee miehen vanhemmille hoitoon, koska mä en halua olla mökillä, missä ei ole juoksevaa vettä vauvan kanssa. Ärsyttää, se miehen vanhempien asenne. Aina on kamalan kiire ja paljon tekemistä, töitä ja muuta hommaa. Ja varmasti onkin, töissäkäyviä ihmisiä molemmat, mutta luulisi että ne olisi kiinnostuneita omista lastenlapsista. Äitini auttoi mua niin paljon, kun olin yksin vanhimman pojan kanssa, ja kävin vuorotyössä, vaikka hänkin oli töissä. Nyt hän alkaa olla jo vanha, mutta silti auttaa tarpeen tullen, kunhan ajanjaksot eivät ole pitkiä. Mutta hän soittaa ja kyselee lapsista, ja tulee käymään jos ei ole nähnyt lastenlapset vähään aikaan. Eskarilaisen isovanhemmat käyvät myös töissä, mutta silti niille riittää aina aikaa omille lastenlapsille, ja he haluavat tavata heitä. Hekin soittelevat ja ottavat mielellään Eskarilaista viikonlopuksi, muuten tulee ikävä. Tytön isovanhemmat ovat just päässeet eläkkeelle, mutta koko ajan suhde heihin on ollut hyvä ja läheinen, ja Tyttö käy siellä ainakin kerran kuussa. Miehen vanhemmat ovat nähneet vauvaa ehkä neljä kertaa. Ei ne soittele ja kysele vointia, pituutta ja painoa. En tarkoita, että aina pitää olla valmiina hoitamaan lapsia, siitä ei ole kyse. Minä en ole ikinä tottunut siihen, että voi mennä miten haluaa ilman lapsia, vaan lapset kulkevat aika paljon mukana. Jos lastenhoiti ei onnistu, ymmärrän täysin, jokaisella on omia asioita. Mutta se, että ei olla kiinnostuneita, se häiritsee. Toivoisin, että jonain päivänä minäkin voin antaa sen hyvän eteenpäin omille lapsille mitä itse olen saanut, eli auttaa heidän lastensa hoidossa. Minulla oli itse läheiset välit mun isovanhempiin, jotka auttoivat äitiä kun olin pieni. Äiti on auttanut minua mun lasten kanssa. Minä haluan antaa sitä mun lapsenlapsille, koska totuus on, että yleensä on enemmän aikaa lastenlapsille, kuin omille lapsille. Pitää käydä töissä, pitää viedä harrastuksiin, pitää niin paljon pakollista. Silloin on hyvä, että on isovanhemmat olemassa, mitkä antavat tukea ja turvaa, lämpöä ja rakkautta lapsille.