Pitääkö uusioperheessä määritellä kenen lapset ovat? Mitä ilmeisemmin kyllä. Meillä se menee niin, että minä maksan minun lasteni kulut, puoliksi meidän lapsen kulut ja mies maksaa omien lastensa kulut. Mies on siis etävenhempi. Tässä minulla ei ole mitään vastaanpanemista, mutta onhan se hieman hankalaa yrittää laskea vedenkulutusta, eli kuinka paljon vesilaskusta on minun ja lapseni kuluttama vesi, ja mikä on se puolisko vauvan kuluttamasta vedestä. Kuinka usein miehen pitää ostaa pyykkipulveria, ja mikä on hänen osuus voipaketista? Kuulostaa hölmöltä, tiedän, mutta siihen on syy.

Alussa minä iloisesti kävin kaupassa, ja ostin kaikille ruokaa, maitoa, voita, juustoa, pesupulveria ja vessapaperia. Aina silloin tällöin kävin miehen kanssa kaupassa, ja lappasin hänen ostoskärryihin ne samat tavarat. Mies nosti tavarat pois, leipä oli liian kallista, juustopaketti liian iso, ja pitikö niitä voipaketteja olla 2? Pihvipaketin hän vaihtoi lihapulliin ja mausteet katosivat takaisin hyllylle. Tiedän, ettei hänkään ui rahoissa, mutta oliko se nyt oikeasti niin, että minä ostan kaikille kassleria mun aikuisopintorahalla, kun mies ostaa paketin jauhelihapullia palkallaan? Aloin siis vaatimaan miehen käymään kaupassa aina kun hänen lapsensa tuli meille. Ja hänen piti myös ostaa ne makaroonit, sen hän sai katkeraasti huomata kun yhtenä kauniina lauantaipäivänä niitä ei ollutkaan, kun ruokaa piti tehdä. Ja jos hänen lapsensa haluaa muuta leivän päälle kun leivänmuruja, niin niitäkin piti ostaa ihan itse. Väsyin siihen, että mies oletti, että ainahan täällä on jotain syömistä ja hänen lapsien ruoat ei paljoa maksa. Mutta kyllä se minulle tuli kalliiksi, kun vielä piti kustantaa hänen lapsien sampoot, ruoat, vessapaperit, maidot, makkarat, juustot, leivät ja makaroonit.

Olen monesti yrittänyt ehdottaa, että hän voisi maksaa minun tililleni ruokarahaa, niin voin kyllä käydä kaupassa, koska olen kotona vauvan kanssa. Se ei käynyt. Olen lopulta ehdottanut erilliset voipaketit, vessapaperit, leipäpaketit ja maitotölkit. Lapsellista, sanoi mies. Lopulta pinna paloi totaalisesti, kun hän iltavuoron jälkeen haki lapsensa tänne, eikä ollut mitään ruokaa tuonut heille. Totesin, että herra on ystävällinen ja hankkii sen leivän lapsille, jos hän ajatteli että lapset syövät iltapalaa ja aamupalaa, ennen kun lähtevät mummilaan. Olim siinä vaiheessa se paha ihminen, koska vaadin häntä ajamaan bensa-asemalle ostamaan kallista leipää. Totesin, että mun puolesta tehköön mitä haluaa, mutta mun leipiin EI KOSKETA! Ei sitä noin vain oleteta, että aina täällä jotain syömistä on. Periaateasia, en minäkään ole kovin rahoissaan.

Toinen kiistanaihe on lapset. Jos ydinperheessä lapset harrastavat, aikataulut tehdään sen mukaisesti että aina joku ehtii lapsia viedä. Mutta koska me ollaan uusioperhe, missä asuu vain minun ja yksi yhteinen lapsi, niin minä kuskaan omia lapsia. Mieluiten otan muutkin lapset mukaan, ettei mies rasitu. Olen joskus miettinyt, että on se etävanhemman olo aika luksusta. Elää perheessä, missä kustannukset ovat pieniä (koska tarvitsee vain maksaa oman kulutuksen), itse voi mennä minne haluaa milloin haluaa, koska lapsenvahtia ei tarvitse miettiä, onhan lapsilla äiti. Ja kun ne ei edes ole omia lapsia. Silloin tällöin keksitään jotain kivaa, mitä me vanhemmat voitaisiin yhdessä tehdä, jolloin minä hankin lapsenvahdit. Jos totean, etten millään nyt voi lähteä toiselle puolelle Suomea, koska mä en jaksa rasittaa jälleen kerran mummeja, kun lapset just oli siellä, olen ilonpilaaja, kun mies tässä nyt on keksinyt mahtavan idean, ja haluaa tällä tavalla panostaa parisuhteeseen.

Olin iltaopiskelija kun tapasin mieheni. Ilmoitin hänelle, kun muutettiin yhteen, että hänen tehtävä on sitten hoitaa ne lapset kun olen iltaisin koulussa. Ensimmäisen illan jälkeen mies sanoi sopimuksensa irti, hänhän ei enää hoida mun lapsia. Kuskasin parhaimmillaan lapset kahteen eri hoitopaikkaan, ennen kun pääsin kouluun, mikä muuten oli ihan eri paikkakunnalla, ja sama rumba takaisintulomatkalla. Sillä välin, mies makasi kotona horsma perseessä, ja pelasi tietokonetta. Hänen ei tarvitse siivota, kun eihän hän ole täällä sotkenut. Lapsethan on murustanut lattialle, ja kun ne on harjoitelleet leivän voitelemista, niin munhan ne voitahrat on pyyhittävä. Ja olikos sitä ruokaa missään?

Sitemmin hän on suostunut hoitamaan minun sekä meidän lapsia kun olen koulussa. Siis jos hänellä ei ole mitään muuta. Silloinkin hän mainostaa kovaan ääneen, kuinka hän auttaa minua. Hän myös auttaa minua kun imuroi 4 kertaa vuodessa. Hän auttaa minua myös silloin, kun vie omat pyykit pyykkikoriin, ja samalla nappaa vauvan housut mukaan. Hän on kovin avulias kun hän kantaa kauppakassit sisään autosta (mitä minä olen kantanut autoon vauva sylissä ja 3-vuotias kainalossa, koska 3-vuotias on vetänyt liinat kiinni kaupan ulkopuolella). Miksi se on auttamista, eikö se ole sellaista, mikä kuuluu normaaliin arkeen? Siis molempien arkeen.

Vähän aikaa sitten tein periaatepäätöksen. Minä en koske enää tiskeihin. Toki laitan oman lautasen tiskikoneeseen, jos siellä sattuu olemaan likaiset astiat. Mutta minä en huolehdi, että kone tyhjennetään, täytetään ja laitetaan päälle. Lopputulos on varsin kaoottinen, kun tiskit kasaantuvat ympäri keittiötä, niin ettei mahdu tekemään ruokaa (ja muutenkin kaikki pannut ja kattilat ovat likaiset, pitäisi kai aloittaa elävän ravinnon syömistä). Minä en enää komentele lapsiani tyhjentämään tiskokonetta, vaan herra on hyvä ja tekee sen itse, jos on sitä mieltä että lasten pitää sen tehdä.

Kohta alkaa työt taas. Saas nähdä, kuinka retuperällä asiat ovat sen jälkeen.

Ja etten nyt valittaisi liikaa, niin ainakin mies pitää huolen autoista, ja korjaa niitä. Tosin, onhan se sitä mieltä että mun pitää oppia vaihtamaan öljyt ja raitisilmasuodattimen itse. Totesin että sehän käy, vien auton vaan huoltoon, koska mulla ei ole aikaa tehdä sitä. Siis jos halutaan puhtaita vaatteita ja ruokaa pöydälle.